Ensimmäinen kirjoitukseni

Halusin luoda blogin, jotta löytäisin itseäni enemmän, mutta myös, jotta löytäisin samanhenkisiä ihmisiä lähelleni. Olen joutunut järjestämään elämääni uudestaan, sillä niin moni arvoni on mennyt uusiksi. Kaikki tuntuu tapahtuneen äkkiä, vaikka todellisuudessa pohjatyötä tehtiin vuosia kokoajan. Pysähdyin eilen miettimään elämääni ja havahduin siihen, että olen todellakin mennyt eteenpäin kaikkien näiden vuosien aikana kokoajan. Välillä todella pienin askelin ja välillä on menty takaisinpäinkin aika kovaa vauhtia.

On ollut ihanaa löytää sisältään positiivisuutta ja energiaa! Nykyisin uskon hyvin paljon positiivisuuteen ja haluan päästä kokonaan eroon kaikenlaisesta hermoilusta, stressaamisesta, negatiivisuudesta, juoruilusta ja kaikesta ikävästä.

Olen järkytyksekseni huomannut, kuinka väsyneitä ihmiset todella ovatkaan. Minäkin olin yksi heistä, mutta onneksi koin loppuunpalamisen ja tyhjyyden tunteen, jotka pakottivat pysähtymään ja miettimään tarkemmin mitä elämä on.

Tein psykiatrisella puolella töitä. Olin aina töissä ja vuorokausirytmini erosi kaikista ystävävieni ja mieheni rytmistä. Nukuin kun muut tekivät töitä ja olin itse yöt töissä muiden nukkuessa. Tein 16 yövuoroa kuukaudessa ja olin jatkuvasti väsynyt. Välillä siirryin kolmivuorotöihin, mutta hoitoalan ongelmien vuoksi palasin aina uudestaan yötyöhön. Koin sen helpommaksi kuin jatkuvan ilta-aamu-ilta-aamu ruljanssin joka ei sopinut minulle lainkaan. Aloitin yötyöt 19-vuotiaana ja lopetin 25 vuotiaana täysin väsyneenä ja loppuunpalaneena. Olin sairastunut vakavaan auralliseen migreeniin, jota ei meinattu saada kuriin. Ihoni oli huonossa kunnossa, olin laiha kuin mikäkin. Kärsin sydämen rytmihäiriöstä, tuntui kuin olisin ollut fyysisesti ikäloppu. Aineenvaihduntani meni aivan sekaisin ja viimeiset vuodet tuntui, että kävin niin pahasti ylikierroksilla, etten enää edes muista sitä aikaa kunnolla.

Lopulta sille tuli loppu ja minulla todettiin vakava ylikunto. En enää ollut palautunut valvomisista pitkään aikaan. Olin kokoajan kipeä ja kuumeinen. Koskaan en ollut sairaslomalla, olin erittäin tunnollinen. Tein kokoajan vielä lisätöitä ja tuurasin toisia. Lopulta en saanut enää unta. Tässäkään vaiheessa en hakenut sairaslomaa (suutarin lapsillahan ei tunnetusti ole kenkiä) vaan yritin selvitä. Jouduin hakemaan kuitenkin unilääkkeet ja edes tenoxit eivät auttaneet. Sain nukutuksia vain pari tuntia päivässä ja töiden ohessa vielä opiskelin uutta alaa. Lopultahan sieltä tultiin alas ja korkealta. Yritin jaksaa vielä puoli vuotta, mutta ylikunto ja migreeni olivat niin vaikeita, että en selvinnyt sinne asti vaan jouduin lopettamaan työni ja keskittymään opiskeluun.

Muistan vieläkin viimeisen työvuoroni. Itkin koko vuoron töissä pettymystäni ja ikävääni joka minulla jo oli kaikkia ihania ihmisiä kohtaan joita töissäni näin. Tiesin kuitenkin kokoajan, että tein oikean ratkaisun, mitään muuta ei enää ollut, ei siinä kunnossa. Ajoin aamulla kotiin itkien koko matkan, itkin kuitenkin helpotuksesta. Se oli siinä. Se oli rohkein teko mitä olen koskaan tehnyt, sillä minulla on mieheni kanssa omakotitalo ja tietenkin laina siihen. Mieheni oli kokoajan tukenani ja näki kuinka loppu olin. Ilman häntä en olisi koskaan uskoltanut hypätä näin tyhjyyteen.

Alku oli vaikeaa! Opiskeluni tapahtuvat aikalailla etänä joten aikaa oli yhtäkkiä todella paljon. Muut olivat töissä päivät ja minä haahuilin pitkin asuntoani ja tunsin suurta häpeää siitä, että minusta ei ollutkaan siihen työhön. Häpesin mitä muut ajattelevat, mitä naapurit miettivät, miksi sen naisen auto on aina pihassa yms. Pelkäsin muiden ajattelevan, että se pimahti ja joutui lopettamaan. Päivät tuntuivat kamalan pitkiltä ja liikunta ei vieläkään sujunut kehon ylirasituksen vuoksi. Olin kyllä fyysisesti todella surkeassa jamassa silloin. Koirat piti lenkityttää tietenkin joka päivä ja hissukseen käveltiin ihan rauhassa, ettei sykkeet nousseet. Pienikin ylämäki tai nopeampi vauhti aiheutti heti sykemittarin piippauksen, että sykeraja ylittyi. En tiennyt olisinko nauranut vai itkenyt sille. Olin pitkään niin heikossa kunnossa, että oksensin ihan. Elimistö oli pistänyt kamalan stopin päälle ja onneksi niin, nyt jälkeenpäin ajateltuna.

Asumme lähellä kaupunkia, mutta kuitenkin aikalailla metsän keskellä ja olin aina hieman pelännyt siellä ja ajanut autolla lähemmäs kaupunkiin koiria viemään ulos. Lopulta uskoltauduin yhä enemmän ja enemmän luonnon ääreen ja metsän puolelle. Aloin nauttia niistä hetkistä, niistä tuli toipumisen kannalta minulle erittäin tärkeitä. Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että olen elossa ja elän vieläkin. Ensin ne hetket olivat vain aivan pieniä valon pilkahduksia, kunnes ne pidenivät ja aloin muistaa mitä elämä on oikeasti. Voi kuinka iloitsinkaan kaikesta pienestäkin! Syksyn kauneus, vesisade kasvoillani! Koirieni onnellinen ilme metsän poluilla. Ensimmäiset lumihiutaleet ja saunan lämpö.

Meni pitkään, ennenkuin pystyin liikkumaan niin, että ylikunnon oireita ei tullut. Jouduin aloittamaan tosi varovasti ja siltikin tein liikaa ja romahdin taas. Kantapäänkautta opin enemmän ja muistin hiljentyäkin. Löysin Paula Heinosen sivut ja myöhemmin hänen ja Juha Vuorisen radio ohjelman terveyden tulipilarit. Se oli toipumiseni tärkein tekijä ja siitä lähti todellinen parantuminen! Aloin ymmärtää, että ihminen todella on mitä hän syö!